Edellinen hehkutettava Asterix oli Caesarin lahja. Nyt hyppäämme reilut kymmenen vuotta ajassa taaksepäin, ja otamme käsittelyyn Asterixin seikkailujen kolmannen osan: 1960-luvun alkuvuosina jatkosarjana ilmestyneen ja 1964 albumiksi kootun Asterix ja gootit.
Suomessa albumi näki päivävalon vuonna 1970. Asterix ja gootit on malliesimerkki alkuaikojen Asterixeista. Yleinen meininki on yhä hyvinkin lastensarjakuvamainen ja hahmot hakevat yhä lopullista muotoaan, osan klassikkoveijareista puuttuessa yhä täysin kuvioista. Pääpaino on hyvinkin fyysisellä huumorilla ja ihmisiä tai paikkoja kolhitaan lähestulkoon joka sivulla. Vitsien rytmitys on albumimuodossa liiankin tiheä ja toisteinen. Toisaalta osa huumorista perustuu juurikin toisteisuuteen, joten välttämättä kyseessä ei ole valuvika vaan tekijöiden aikomus.
Albumin ainekset ovat tuttuja ja samat vitsit löytyvät hiotummassa muodossa tulevista albumeista. Koskapa goottien invaasiosta on kyse, niin saksalaisuudesta revitään paljon huumoria. Ja naamioitumisesta. Siinäkin saattaa olla oman kommenttinsa taustalla – kun pistää naapurikansan vetimet yllensä, niin käy naapurikansallisuuden edustajasta, kunhan ei erehdy puhumaan. Kieli merkitsee kansallisuuden, ja tästä tosiasiasta ponnistavaa kielellistä ilottelua ja ilotulittelua onkin luvassa – esimerkiksi vanha tuttu goottifontti on hyötykäytössä.
Naamioitumisen lisäksi myös rajojen ylittämistä tapahtuu albumissa paljon. Roomalaiset yrittävät epätoivoisesti vahtia rajaa, mutta maahantunkeutuja yllättää aina väärästä suunnasta. Yleensä vielä väärä maahantunkeutuja, joka tunkeutuu väärään maahan. Vähemmästäkin legioonalainen kummastuu.
Ja legioonalaisilla on todellakin syytä kummastella tässä albumissa. Harvoin on käskyjen noudattaminen ja esimiesten miellyttäminen yhtä haastavaa. Tai vaarallista. Taikajuomaa nauttineet gallialaiset pitävät siitä huolen. Väkivaltahuumoria ei tässä albumissa siis säästellä.
Armeijatouhujen ihmettelyyn hiipii albumin lopussa hieman vakavampaakin sävyä. 60-luvulla toinen maailmansota on ollut ranskalaisilla vielä tuoreessa muistissa. Ja miksei ensimmäinenkin, sillä goottien kypärämalli peesailee ensimmäisen rähinän saksamallia. Goottien päällikön lippumalli puolestaan tuo mieleen jälkimmäisen maailmanpalon tunnelmat. Ja miksei myös goottibarbaarien hinku valloittaa naapurimaita ja yleinen viehtymys kovaan kuriin ja järjestykseen.
Albumin tarjoama gootti-karikatyyri saksalaisista ei kuitenkaan ole tarpeettoman häijy ja julma, vaan lapsille sopivan huumorisarjakuva mukainen. Hassut sedät heiluu lystikkäästi. Militaristisimmat hihhulit kyllä saavat osansa pilkkakirveestä.
René Goscinny ja Albert Uderzo viihdyttävät siis jälleen kerran koko rahalla, mutta historiaa ei tämän teoksen avulla kannata opiskella. Aikajanat ovat siinä määrin hillittömästi vinksin ja vonksin. Goottejahan ei gallialaisten mailla Asterixin aikoihin vielä hillunut, enempi tässä albumissa viittaillaankin länsi- ja itäsaksalaisiin. Barbaarit paheksumassa toisia barbaareja on hienosti aikaa kestävää huumoria ja sitä tämä albumi tarjoilee paljon.
Asterix ja gootit ei ole Asterixien terävintä kärkeä, mutta tylsistymään sen kanssa ei pääse. Nuorisolaisen mielestä tämä saattaa jopa olla huomattavasti myöhempiä ja älykkäämpiä albumeita mielekkäämpää kohellusta. Eli jälleen yksi ihan jokaisen kodin kirjahyllyyn mahtuva Asterix! Jos vanha painos on luettu hiirenkorvaiseksi irtolehtiversioksi, niin nyt siis tarjolla painotuore restauroitu laitos sarjishyllyn klassikko-osastolle.
