Tämän kevään kotimainen sarjakuvasato toi talliimme uuden tekijän, Jenni Varilan, jonka albumi Hullu koiramuija esittelee uuteen kotiin muuttavan pariskunnan koiranhankintapuuhat alusta loppuun, eli lukija pääsee tutustumaan koirahulluuden vaiheisiin koirankaipuusta, rodun valitsemisen kautta kasvattajan ja pennun etsimiseen, ja lopulta arkeen Taika-borzoin kanssa. Annamme nyt tekijän itsensä kertoa aiheesta lisää, eli haastateltavana on hullu koiramuija: Jenni Varila!
Alkuun klassikkokysymys. Sarjakuva on nyt painettuna pihalla telmimässä. Miltä nyt tuntuu?
Onhan se erikoinen tunne miten yksi talvinen päähänpisto käsikirjoituksesta onkin nyt parin vuoden jälkeen fyysisenä kirjana kaupoissa ja kirjastoissa. Tämä oli ehdottomasti haaveiden täyttymys. Egmontin ja kustannustoimittaja Jouko Ruokosenmäen kanssa löytyi hyvä yhteinen sävel ja kirjan viimeistely kimpassa toi varman olon julkaisuajan lähestyessä.
Oletko saanut albumista palautetta tuttavilta tai vastaantulijoilta?
Ehdottomasti! On hirveän hauska kuulla miten ihmiset ottavat tarinani vastaan ja peilaavat koirakokemuksia omiini. Lieveilmiönä huomaan, että pääsen juttelemaan ihmisten omista koirista ja heidän kuulumisistansa. Mikä olisi parempaa? Tämä on hyvä lähtö sarjakuvataiteilijuuteen. Onneksi en aloittanut kirjoittamalla esimerkiksi painajaisista.
Kaiken positiivisen lisäksi olen saanut yhden soraäänisen viestin, ja haluan mainita sen. Toivottavasti tämä ei mene nyt heti liian vakavaksi! Asia liittyi kuvaamiini koirarotuihin, tai tarkemmin rotuihin, joita kirjassani ei ole mukana. Noudatan nimittäin SEY:n eettistä eläinkuvien käytön opasta. Aihe ei ole sarjakuvani keskiössä, itseasiassa päinvastoin, mutta se harmitti erästä lukijaa. Se on silti päätös jonka takana seison
Kuinka syvällä olet koirasarjakuvaskenessä? Eli onko Hopeanuoli jatko-osineen tuttua kamaa? Onko Tšernobylin koirat luettuna?
Hopeanuoli on tuotteena hyvinkin tuttu. Lapsena en valitettavasti päässyt sarjan pariin, vaikka olisin varmasti ollut kuin sulaa vahaa koiralauman seikkailujen kuluttajana. Muistan hakeneeni teininä netistä kuvia Hopeanuolesta ja harjoitelleeni koirien piirtämistä mangan sivujen avulla. Aikuisena sain netistä katsottua sarjaa, ja onhan se tosi raju anime pikkulapsille! Ehkä onni onnettomuudessa, etten löytänyt sitä aiemmin? Tarina alkaa pennun hurjalla koulutuksella jäävedessä. Se on mulle jo aikuisenakin hieman liikaa.
Tšernobylin koirat -sarjakuva on omassa kirjahyllyssä, hommasin sen heti ilmestyttyä. Nerokas konsepti. Aihe todella kiinnostaa. Minulle vain kävi lapsen saannin myötä jotain odottamatonta. Menen täysin tolaltani, jos luen tarinoita tai uutisia eläinten surullisista kohtaloista. En siis ole vielä uskaltanut lukea kirjaa. Katsotaan kunhan taaperoni hieman kasvaa, ehken olisi enää niin herkkä.
Kolme kovaa: Jansson, Furberg ja Watterson
Suosikkisarjakuvataiteilijat ja omaan jälkeen vaikuttaneet tekijät?
Tove Jansson on megastara, jonka äärelle aina palaan kun kaipaan inspiraatiota. Toven kerronta, kuvalliset oivallukset ja huumori on ajatonta ja tosi chic. Haluaisin tatuoida käteeni kukikkaan Primadonnan hevosen, se on upea voimaeläin. Muumien tarinoissa on usein filosofinen puoli, joka koskettaa näin vuosikymmenienkin jälkeen. Janssonin ura on yhtälailla hirveän kiinnostava, hän teki ihan kaikkea taiteen kentällä. Sellaista asennetta yritän itsekin seurata.
En voi olla mainitsematta Bill Wattersonia. Lähikirjaston Lassi ja Leevi -albumit olivat lapsuuteni suuri hitti. Kopioin luonnoskirjoihini hävittäjälentäjä-dinoja ja yritin rakentaa mutanttilumiukkoja kuten Lassi. Watterson on onnistunut samassa kuin Jansson – tarinat ovat ajattomia, ne naurattavat ja ovat samalla herkän syvällisiä. Wattersonin tussijälki on uskomattoman miellyttävää ja ilmaisuvoimaista.
Kolmanneksi haluan mainita Lena Furbergin. Täytyy tunnustaa etten muista ainuttakaan tarinaa ulkoa, sillä Furbergin töissä keskipisteenä ovat upeat hevoset. Ne kuvat vetivät minut lapsena puoleensa kuin viehe vinttikoiraa. Miten taidokkaasti hän kuvaa hulmuavan harjan, anatomian ja dynaamisen kuvasommittelun.
Sarjisnörttikysymys. Millä välineillä piirrät ja värität sarjakuvasi?
Sivut syntyvät pitkälti Photoshopissa parilla brushilla ja ennalta määritellyllä väripaletilla. Olen sotkupekka ja allerginen skannaamiselle, joten pysyttelen täysin digitaalisena pitääkseni homman järjestyksessä ja itselleni mielekkäänä. Mikään ei silloin huku tai rytisty, ja olenkin kehittänyt jouhevan työnkulun taitto-ohjelman ja kuvankäsitteyohjelman välille. Yksityiskohdat kuten fonttien käyttö käsintekstaamisen sijaan on omalla kohdallani myös tietoinen päätös tehdä kirjasta helposti taitettava, oikoluettava ja käännettävä. Helppous ei ole synti.
Sen verran käytin analogista kynää ja paperia, että ekat hahmoluonnokset ja kansiluonnoksen hahmottelin lyijykynällä paperille. Se oli nopein tapa saada kokeiltua ideoita.
Kumpi on kivempaa, kirjoittaminen vai piirtäminen?
Rakastan kumpaakin. Ajattelin pitkään osaavani vain piirtää, kunnes tajusin miten paljon olen lapsesta saakka kirjoittanut ja miten paljon siitä pidän. Odottelin pitkään jonkinlaista lupaa alkaa tehdä itse tarinoita, kunnes minulle valkeni että senkun teen. Näin ääneen sanottuna se kuulostaa hölmöltä, mutta ajatus oli itselleni mullistava. En tarvitse lupaa ollakseni sarjakuvataiteilija.
Koirankuonolaiset kunniaan!
Sarjakuvassasi koirahulluus näkyy ihmisen naamasta. Tai siis kuonosta. Kuinka päädyit tähän ratkaisuun?
Se oli idean alkujuuri: olisipa hauska kuvata koirahulluutta visuaalisesti, ilman että sitä tarvitsee sanallistaa sen kummemmin. Koen että kiintymys koiraa kohtaan on edelleen jollain tavalla noloa, turhaa pehmoilua. Kiintymys koiraa kohtaan vain on tosi. Naaman muuttuessa koiramaiseksi ei jää epäselväksi, mitä hahmon mielessä pyörii.
Nimessä ja hahmoissa piilee paradoksi. Koirahulluus on hyvin tavallista koira-arkea. Uskon että se resonoi monessa koiranomistajassa ja sellaiseksi haaveilevassa. Voi se toimia myös vertaistukena niille, joiden lähipiirissä on koirahullu.
Vakavammin puhuen, suhde koiraan on todella syvä ja samalla hirveän arkinen. Sen huomaa esimerkiksi surun määrästä, kun koirasta joutuu luopumaan. Koirat ovat perheenjäseniä ja kaiken hössötyksen arvoisia.
Käväisit vieraana Tampere Kupliissa. Onko muita (sarjakuva)tapahtumia ohjelmassa?
Kuplii oli mainio kokemus. Ainoa haaste, mikä festareilla itse esiintymisessä oli se, etten päässyt kuulemaan esimerkiksi Kati Kovácsin, Ulla Donnerin tai Emilia Laatikaisen haastatteluja!
Juuri varmistui osallistumiseni Helsingin Sarjakuvafestareille, eli siellä nähdään syyskuussa 2024. Olen ihan superinnoissani! Olen käynyt festareilla vuosikaudet, ja nyt olen itse osana ohjelmaa. Suomessa on hieno sarjisskene ja on upeaa olla siinä nyt mukana.
Koiria on nykyisin kaksi. Tarkoittaako tämä jatko-osaa?
Hankimme tiuhaan toisen koiran ja samassa huomasin olevani raskaana, joten kerrottavaa koiraperhearjesta riittää. Eli kyllä vain. Jatko-osa on jo hyvin vahvasti teossa, ja toivon tietenkin kovasti että Egmont tarttuu ideaani ja kirja saadaan julkaistua. Kerron toivottavasti lisää mahdollisimman pian!
Erityisiä terveisiä lukijoille/tuleville lukijoille?
Kannustan kaikkia olemaan oman elämänsä koirahulluja!
Lämmin kiitos tietysti kaikille kirjan lukijoille. Erityiskiitos heille, jotka jakoivat mielipiteensä instagramin kautta tagaamalla tilini @varilacomics. Luen ja jaan ajatuksia sarjakuvastani todella mielellään!
Hullu koiramuija löytyy nyt kirja- ja sarjakuvakaupoista kautta maan. Ja toki myös verkkokaupastamme. Linkki sinne heti tuossa alapuolella. Tämä albumiesittelymme kannattaa lukaista ostopäätöstä helpottamaan.
