Asterix piristää yleensä sateisemmankin päivän. Nyt tälle ominaisuudelle ei ole käyttöä, sille melkein jo perinteiseen tapaan tämäkin blogihehkutus naputellaan kirkasta auringonpaistetta ihmetellen. Albumissa Ruusu ja miekka on mukana myös Trubadurixin laulun sadetta aiheuttava vaikutus, joten sääkulmaa saadaan mukaan sitäkin kautta. Vaan mitä kaikkea muuta tämä Albert Uderzon suoritus vuodelta 1991 pitääkään sisällään?
Ensiksi on syytä myöntää tosiasiat – René Goscinnyn käsikirjoittama huumori on kestänyt aikaa yllättävänkin hyvin, mutta Albert Uderzon kirjoittamissa Asterixeissa ei ole samaa teflonpinnoitetta. Goscinny osasi tanssittaa hahmojaan vanhojen arvojen ja uusien tuulien ristiaallokossa mestarillisesti. Uderzo oli partneriaan paljon konservatiivisempi humoristi, eli ideoiden ja asenteiden ympärillä tanssahtelu vaihtui osoittelevampaan huumoriin. Ja keskenkasvuisempaan. Keskenkasvuisuuden ymmärtäminen onkin tärkeää tämän albumin nauttimisen kannalta. Tässä kuitenkin on kysymys siitä, että Asterixin ja Obelixin kuuluu saada pysyä ikuisesti poikina. Ja ikuisista pojista kaikista kauheinta ovat tietysti tytöt, joten tällä kertaa Uderzon sormi osoittelee feminismin kauhuja
Koskapa albumilla on ikää jo lähemmäs 30 vuotta, niin juonikuviotakin uskaltaa avata kentie hieman tavallista ronskimmin. Säästämme kuitenkin suurimmat yllätykset lukukokemuksen ratoksi. Trubadurix saa kenkää gallialaiskylän opettajan toimesta, jolloin herra tulistuu jopa väkivaltaisuuteen asti, jonka Caravellix karvaasti saa tuta. (Ja oli jo aikakin.)
Uuden opettajattaren saapuminen sekoittaa kylän pasmat oikein kunnolla, sillä Maestria ei mitenkään mahdu kyläläisen muottiin. Maestrian oppiin pääsevät muksukatraan ja Obelixin lisäksi myös kylän naiset, jotka innostuvat pian muustakin kuin kotiaskareista. Hameväestä tulee siis housuväkeä ja lasikattoakin ryhdytään kolkuttelemaan enemmän tai vähemmän väkivaltaisesti.
Tämä toki on sen verran pelottavaa toimintaa, että yksi kerrallaan kylän miesväki pakenee metsään. Asterix ei tosin pakene, vaan joutuu karkotetuksi, sillä ehdotus kodin perustamisesta ja mojova pusu herättävät soturissamme paniikkireaktion. Seurauksena on musta silmä ja syvä häpeä. Tässä tiivistyykin kaksi viisasta opetusta: ketään ei pussata ilman lupaa ja lyömistä tapahtuu vain kamppailulajikehässä.
Lyömistä tässä albumissa tapahtuu hämmentävänkin paljon. Vitsigeneraattorista kun puuttuu se tärkeä toinen puolikas, niin hahmot turvautuvat väkivaltaan todella pienestä yllykkeestä. Tämä pätee sekä galleihin että roomalaisiin. Suosittelemmekin siis albumia eritoten Terence Hillin ja Bud Spencerin elokuvien ystäville.
Roomalaisista puheen ollen: lieneekö sitten Alberto Uderzon (sic) italialaisen taustan ansiota, mutta ratkaisu esittää Rooman naislegionalaiset supermalleina on lievästi hämmentävä. Pottunokkien mausteena on aikaisemminkin ollut kaunotar tai kaksi, mutta nyt niitä on legioona. Toisaalta ilmiölle saattaa olla yksinkertainen selitys. Pojankoltiaisesta tyttöihmistä pelottavampi otus on vain kaunis tyttöihminen.
Uderzon siis piikittelee naisia ja naisliikettä kautta albumin, mutta piikittelyn terä taisi olla tylsä jo albumin ilmestyessä. Jos tarkkoja ollaan, niin kyseiset piikit lähinnä kutittavat. Albumi saattaa siis sisältää tahatonta komiikkaa. Allekirjoittanut varoittaa silti herkimpiä tämän albumin suhteen: sen asennemaailma edustaa edellistä vuosituhatta. Jos osaa nauttia tuohtumisesta, niin tällä albumilla saattaakin olla paljon annettavaa.
Albumi on siis keskenkasvuisuuden ylistys. Asterix ja Obelix saavat luvan pysyä poikina. Obelix saa vapautuksen koulun penkiltä ja Asterix saa vapautuksen parisuhteeseen joutumisesta ja urapolulla etenemisestä. Naiset osoittautuvat naisiksi rintaman molemmin puolin ja roomalaiset miehet saavat pataan, kuten reseptiin kuuluu. Lopussa kaikki on siis jälleen kerran hyvin? No, viimeisessä ruudussa on mukana uusiakin tuulia ja Roomassakin vallitsee outo hilpeys.
Ruusu ja miekka tarjolla kirja- ja sarjakuvakaupoissa kautta maan!
