Uusi Asterix-albumi Valkoinen iiris palaa monien aiempien tarinoiden kaltaisiin tunnelmiin, mutta energisellä ja kekseliäällä tavalla. Fabcaro ja Didier Conrad kertovat haastattelussa työstään rakastetun klassikon parissa. Ja kuinka koko kylänväki mahtuu vihdoinkin samaan ruutuun! Ja kautta positiivisuuden, kuinka jopa Trubadurix pääsee kerrankin esiintymään!
Valkoinen iiris on René Goscinnyn (1926–1977) ja Albert Uderzon (1927–2020) luoman Asterix-sarjan neljäskymmenes albumi. Kuin juhlan kunniaksi se tuntuu paluulta vanhaan ja oikein hyvässä mielessä. Sarjan käsikirjoittaja on vaihtunut, ja Fabrice Caro (Fabcaro) tuntuu ymmärtävän hyvin klassisten Asterix-albumien vahvuuksia. Monen tarinan lähtökohtana on, että ulkopuolinen hurmaaja tulee horjuttamaan pienen gallialaisen kylän dynamiikkaa.
Häiriöitä kyläläisten konflikteissa
“Tarinamme tosiaan sijoittuu selkeästi “kyläalbumien” kastiin, joissa jokin häiritsevä elementti horjuttaa gallialaisten arkea. Asterix ja Riidankylväjän lisäksi esimerkiksi Asterix ja ennustaja sekä Jumaltenrannan nousu ja tuho ovat tällaisia. Rakastan näiden albumien tyylilajia ja tahdoin palata siihen”, Fabcaro (s. 1973) kertoo.
”Kylän henkilöiden välinen tasapaino nojaa terveeseen konfliktiin, jos hyväksymme tällaisen sisäisesti ristiriitaisen ajatuksen. Päinvastoin kuin Riidankylväjässä, Valkoisessa iiriksessä ulkopuolinen henkilö tulee kylään kylvämään rauhaa ja lempeyttä. Rauhallinen elämä perustuu vallan tasapainoon, joka häiriintyy hänen toimintansa seurauksena.”
Häirikkö on lääkäri Ambivalentius, joka lähetetään lisäämään gallialaisten kylää ikuisesti ja epäonnisesti saartavien Rooman legioonien voitontahtoa. Hän käy levittämässä myönteisyyspuhettaan myös gallialaisiin. Seurauksena kylän päällikön Aladobixin ja Smirgelinen suhde on koetuksella, ja Smirgeline suuntaa kohti Parisiumia.
Valkoinen iiris kuvaa jo suhteellisen vanhaa ilmiötä, positiivisuuskonsultteja, jotka osaavat kääntää mustan valkoiseksi ja kääriä sen kauniilla ruseteilla koristeltuun ja ruusuntuoksuiseen lahjapakettiin. Fabcaron mukaan hänellä ei ole mitään positiivista ajattelua vastaan sinänsä.
”Jos se toimii, niin hienoa. En niinkään halunnut läimiä positiivista ajattelua kuin guruja, jotka käyttävät karismaansa ja verbaalisia taitojaan niin, että he vaikuttavat rikkinäisiin ja suuntaa vailla oleviin ihmisiin. Ja tietysti halusin pitää hauskaa ilmiöllä, joka ilmenee nykyään vähän kaikkialla.”
Erityisesti albumissa ilakoidaan erilaisten sitaattien ja mietelmälauseiden kustannuksella. “Pidin hauskaa keksimällä sellaisia lauseita, jotka ovat itsessään hupaisia, mutta joista voi myös keksiä visuaalisia ja toiminnallisia gageja sarjakuvaan.”
Käsikirjoittajan työkalupakki käytössä
Fabcaron mukaan tarinan lähtökohta voi pohjimmiltaan olla hyvin yksinkertainen. Hahmot ottavat pallon ja kuljettavat sitä heille luonteenomaisella käytöksellään eteenpäin.
”Hyvän tarinan idean voi tiivistää yhteen virkkeeseen. Tässä seikkailussa häiriötekijän tarkoitus on lähinnä luoda tunnelma, komediallisia ja seikkailullisia tilanteita, mutta viime kädessä sillä ei ole valtavaa merkitystä. Kyse on klassisesta käsikirjoittajan työkalusta, Alfred Hitchcockin elokuvista tutusta MacGuffinista.”
Mestariohjaaja Hitchcock (1899–1980) tarkoitti nimenomaan tarinankertojan apuvälinettä, mitä tahansa, joka motivoi hahmoja ja pitää heidät liikkeessä. Selvästi Fabcaron MacGuffin on innostanut myös piirtäjä Didier Conradia (s. 1959). Valkoinen iiris on kuudes hänen piirtämänsä Asterix, mikä näkyy varmaotteisuutena. Conradin tyyli kunnioittaa hahmoja ja pitää heidät tunnistettavina mutta eloisina.
”Uderzo itse valitsi minut työnsä jatkajaksi. Se oli kunnia”, Conrad muistelee. Kuten kaikkien menestyvien ja pitkäaikaisten viihdetuotteiden kohdalla, hän joutuu tasapainottelemaan sarjan pysyvien, ”ikuisten” elementtien ja uuden luomisen välillä.
Mallikas luomisprosessi
Fabcaro ja Conrad eivät tunteneet entuudestaan ja tapasivat kasvotusten ensi kertaa vasta, kun Valkoista iiristä alettiin markkinoida. Prosessi sujui kuitenkin mallikkaasti.
”Pidän erityisesti piirtämiseen alkuun liittyvistä vaiheista, kun voin rauhassa mietiskellä hahmoihin ja toimintaympäristöihin ja koko graafiseen olemukseen liittyviä asioita. Fabcaro antoi minulle täyden vapauden ulkoasun suhteen ja pystyin säveltelemään sellaisia kuvia kuin tahdoin. Persoonallisuutemme ovat erilaisia, mutta taidemakumme aika samanlainen”, Conrad kertoo.
”Muutenkin tämä oli tekemistäni Asterixeista mukavin toteuttaa. Fabcaro käyttää käsikirjoituksissaan paljon huumoria ja sain nauraa siirtäessäni sitä kuviksi. Tarinat vielä jalostuvat keskusteluissa. Meillä oli paljon pallottelua sekä kaksistaan että kustantajan kanssa. Tarvitsen ulkopuolista perspektiiviä ja toisten näkökulmia”, Fabcaro korostaa.
Conrad kertoo, että yhteistyö kustantajan ja oikeuksien omistajan Les Éditions Albert-Renén kanssa on parantunut albumi albumilta. ”Ensin käsikirjoittaja keskustelee kustannustoimittajan Céleste Suruguen kanssa. Kun he ovat kehitelleet tarinaa kumpaakin miellyttävään pisteeseen, toimin ensimmäisenä lukijana. Sitten alan tutkia uusia henkilöhahmoja ja tapahtumapaikkoja, teen luonnoksia ja sivusommitelmia ja lopulta piirrän luonnoshahmotelman koko albumista.”
”Kaikki asiaankuuluvat tahot (oikeuksien omistajat ja markkinointi) lukevat myös tarinan ja kommentoivat sitä. Teemme tarpeelliset muutokset ja kun kaikki ovat hyväksyneet lopputuloksen, alkaa käännöstyö eri kielille samalla kun teen albumin tussauksen ja se väritetään”, Conrad kuvaa lopullista piirtämistä edeltäviä vaiheita.
Ihmeiden aika ei ole ohi
Albumin hurjapäisin ratkaisu liittyy siihen, että Trubadurix on päästetty kaikkien näiden vuosien jälkeen esiintymään kyläläisille. Myös tämä kohtuuton ratkaisu tehtiin tarinan ehdoilla.
”Tarvitsimme keskeisen, vaikuttavan kohtauksen, joka laukaisee Asterixin toimintaan. Ja eipä voi olla liikkeellepanevampaa tapahtumaa kuin sellainen, jossa kyläläiset alkavat yhtäkkiä sietää Trubadurixin soittoa, Fabcaro napauttaa.
Conrad kertoo, että kohtauksen piirtäminen oli hauskaa, mutta kesti kauan. “Piirsin ensimmäistä kertaa kaikki kylän asukkaat yhteen ruutuun!”
Kautta positiivisuuden Didier Conradia ja Fabcaroa haastatteli Ville Hänninen. Valkoisen iiriksen löydät Lehtipisteiden ja kirjakauppojen lisäksi verkkokaupastamme, jonne johdattavan linkin löydät tämän jutun lopusta. Albumi on luonnollisesti jo hehkuteltu täällä blogissamme.
Ville Hänninen (s. 1976) on toimittaja, jonka ensimmäinen Asterix oli Asterixin harharetket (1981).