Kaipaako Mustanaamio vaihtelua? Vai onko pienikin vaihtelu liikaa? Näitä kysymyksiä pääsee pähkäilemään, kun supersankarien erikoismies Jim Aparo ottaa supervoimattoman viidakkosankarin hellään huomaansa. Mustanaamio: Paha merkki sisältää mestaripiirtäjän koko Mustanaamio-tuotannon, kolmetoista toiminnalla ladattua tarinaa, joista kerromme seuraavaksi hieman lisää.
Mustanaamion luoja Lee Falk oli Mustanaamion poikaseikkailumaailmassa luonnollisesti kuin kotonaan. Falk eteni viihdyttävyys edellä, eikä maailmanrakennusta suoritettu aina loogisimmalla mahdollisella tavalla. Kartassa oli aina valkeita alueita tutkittavana. Tai sitten Mustanaamio oli vieraammassakin ympäristössä kuin kotonaan, kiitos maailmalla seikkaileiden esi-isien. Muut käsikirjoittajat ovat ajoittain helisemässä, kun pitäisi saada aikaiseksi loogisesti etenevä tarina epäloogisessa maailmassa.
Tämän kokoelman kaksi ensimmäistä tarinaa ovat Dick Woodin käsialaa. Valtakunta vuorten takana johdattaa sankarimme jälleen yhteen kadonneeseen kaupunkiin. Seikkailija Niles Scott haluaa päihittää Vaeltavan aaveen löytöretkeilyn jalolla saralla, mutta Mustanaamiolla on omat epäilyksensä Nilesin yhyttämän Shangrilan (sic) suhteen. Vielä epäilyttävämpää on meno Kuninkaiden laaksossa, jossa eräästä sarkofagista löytyvä muumio onkin täysissä ruumiin ja sielun voimissa, ja väittää olevansa aito ja alkuperäinen Mustanaamio!
Faarao Mustanaamio osoittautuu hankalaksi vastustajaksi. Kaksintaistelun voittajasta ei juuri jää epäselvyyttä, mutta uusintaerä palauttaa maailman raiteilleen. Faarao Mustanaamion tarkoitusperät jäävät hämäräksi, eikä oikean Mustanaamion yllättävä lepsuilu pahiksen rangaistuksen suhteen tyydytä lukijaa. Ehkä Wood petasi tässä jatko-osaa, jota ei koskaan kirjoittanut.
Jim Aparon show
Lopuista tarinoista vastaa Don Jon Arneson, joka kirjoitti Mustanaamiota vain Aparon kuvitettavaksi. Takapuolituntumalta Arneson kohtelee sankariamme kovakouraisemmin kuin Falk. Ainakin Mustanaamio joutuu köytetyksi yllättävänkin usein. Toki konnille pitää järjestää aikaa häärätä, jotta lukijakin pääsee kärryille heidän touhuistaan, mutta hieman tuntuu kuin Mustanaamion olisi ahkerampi mokailemaan tarinoiden alkusivuilla, jotta juoni saadaan käyntiin. Vai onko kyse liiasta realismista, eli kukaan meistä ei ole täydellinen, ei edes Mustanaamio? Tarinoiden loppua kohti Mustanaamio petraa aina hurjasti. Tähän teemaan keskittyy jopa yksi albumin tarinoista: Mustanaamion usko horjuu.
Syytökset liiasta realismista voi tosin heittää romukoppaan siinä kohtaa, kun hullu tiedemies pukeutuu tutkimansa apinan nahkoihin ja ryhtyy terrorisoimaan lähiympäristöä apinalauman päällikkönä. Tawthin ihmisapina jää kuitenkin hieman vajavaiseksi sivumäärältään. Günther Maasin mellastusta tulee ikävä heti tarinan päättyessä. Luonnonsuojeluteemasta plussaa. Werner Herzogin Grizzly Manin nähneet saavat tästä eniten irti.
Nämä tarinat on alunperin julkaistu vuosina 1969 ja 1970. Ajankohtaisia aiheita ei täysin vältellä – lukijalla on hauskaa, kun lentokonekaappari hämmentyy Mustanaamion kaapatessa jo valmiiksi kaapatun lennon. Dianaa muuten ehtii näiden seikkailujen tiimellyksessä tulla ikävä. Onneksi viimeiset tarinat paikkaavat aukon.
Tämä hehkutus on nyt keskittynyt hieman liikaakin käsikirjoittajien valintoihin, mutta pääosassa on kuitenkin Jim Aparon notkea viiva. Aparon kuvakerronnan hioutumista huippuunsa pääsee ihailemaan ensi keväällä, kun piirtäjämestarin maineikkain teos Batman: Kuolema kulkee perheessä (A Death in the Family, 1989) palaa sarjakuvakauppoihin. Sitä ennen kannattaa ottaa haltuun Aparon uran alkuvaiheen energinen meno ja meininki.
Mustanaamio: Paha merkki löytyy nyt sarjakuvakaupoista kautta maan. Jos paikallisen sarjakuvakauppiaan saldo sanoo nolla, niin verkkokauppamme toimittaa nämä seikkailut luoksesi.
