Pasquale Ruju ja Ernesto R. García Seijas: Tex Willer 15/2014
Tex Willer lehtimuodossaan on siitä jännä tapaus, että sillä on komea määrä intohimoisia faneja, mutta se on silti aliarvostettu sarjakuva varsinkin nykykuosissaan. Lehtipisteistä ei löydy paremmin tehtyä jatkuvasti ilmestyvää sarjakuvaviihdettä missään genressä. Yhtä hyvin tehtyä kyllä. Kirjakauppojen vakavan sarjakuvan osastollakin vain harva tekijä pystyy pistämään kampoihin Tex Willerin taustavoimien rautaiselle ammattitaidolle. Tex Willerin laatu on joskus saattanut notkahdella, mutta muutaman vuoden ajan tarjolla on ollut vähintäänkin puhdasta hopeaa ajoittaisilla timanteilla.
Seuraavana lehtipisteisiin pelmahtaa numero 15/2014. Raivoisan Comanchen on juoninut Pasquale Ruju ja piirroksista vastaa Ernesto R. García Seijas (mm. Tex Willer -suuralbumi Lamontin hyeenat). Tarjolla on malliesimerkki peruslaadukkaasta Tex-viihteestä. Käsikirjoituksen ja taiteen tasolla pistetään kampoihin nykyisille lännenelokuville ja -televisiosarjoille oikein komeasti. Elokuvallisuus on Texin tekijöillä erityisen hienosta hallussa kautta linjan, sillä tomintakohtauksissa piirtäjät on selkeästi pistetty miettimään hahmojen sijainnit hyvin tarkasti. Lukijan on helppo pysyä toiminnassa kärryillä, sillä hänelle visualisoidaan tapahtumapaikka ja toimijoiden asema siinä. Nykyelokuville ominaista toimintakohtausten sillisalaattieditointia ei siis tarvitse pelätä. Tex Willereissä toiminta ei aiheuta migreeniä, vaan sitä on mukava seurata.
Juonikuovioden variaatio on toki käyty aika tasan tarkkaan läpi, joten yllätysmomentilla Texin tekijät eivät ole voineet leikkiä piiiiiiiitkään aikaan. Tämä on onnistuttu kääntämään vahvuudeksi, eli se mitä tehdään, tehdään niin hyvin kuin mahdollista. Musiikkipuolella verrokkina voisi toimia AC/DC. Tex Willerin kohdalla makuasioista kiistely keskittyy tarinoiden sijaan taiteeseen, sillä kuvataiteessa yhden suosikki on aina toisen inhokki. Nyt alkavasta tarinasta vastaava Seijas on äkkiseltään tuomittuna parin edeltävän tarinakokonaisuuksien tekijöiden puolivälissä. Numeroiden 9–12 taiteesta vastaava Alfonso Font on hyvinkin pikkutarkka tekijä ja taustojenkin viivakäytössä riittää ihailtavaa moneksi toviksi. Jos kuluneen vuoden tarinat laitetaan riviin, niin tämä Mauro Bosellin juonima tarina on allekirjoittaneelle se kaikista kovin paketti. Suuria tunteita, ankaraa väkivaltaa ja uskottavasti rakenneltuja henkilöhahmoja. Hyvässä Tex-tarinassa vieraileva sankari- ja konnakaarti uhkuu karismaa, ja tällä kertaa tässä onnistutaan yli äyräiden.
Kulmikkaamman taiteen ystäville uskallan suositella numeroiden 13 ja 14 taiteesta vastaavan José Ortizin (mm. Hombre, Burton & Cyb) Tex-tulkintaan tutustumista. Jos taiteesta tulee Jordi Bernet mieleen, niin silloin ei olla pahasti metsän puolella.
Jos Tex Willerin lueskelussa on ollut syystä tai toisesta pitkäksi venynyt tauko, niin suosittelen siis tutustumaan tuoreimpaan tarjontaan. Ilahduttava yllätys saattaa lymyillä lehtipisteessä. Sama suositus sarjakuvia ennakkoluulottomasti harrastaville tahoille. Joskus liukuhihnatuote voi tarjota parhaan mahdollisen oppitunnin sarjakuvakerrontaan. Ja Tex tarjoaa perusjulkaisuissaankin eurooppalaisen sarjakuvaosaamisen kovinta kärkeä, joka pistää luun poikittain kurkkuun japanilaisille ja jenkeille ihan koska vain. Tex on voimiensa tunnossa. Tsekkaa jos et usko.
